Kittilän seurakunnan historiaa

Otteita Kittilän seurakunnan historiakirjasta "Myös Isämme Uskoivat Ennen"

Historiakirjan toim. Veikko Erkkilä 2013)

Otteita kirjasta ss. 251-268 "Kittilän siirtyminen itsenäiseksi luterilaisen kirkon kirkkoherrakunnaksi eteni vaivalloisesti keskellä merkittävintä Lapin kristillistä herätystä. Lestadiolaisen herätysliikkeen alkumainingit olivat saavuttaneet Kittilän jo vuonna 1848, jolloin Lars Leevi Laestadius toimi vielä Kaaresuvannon kirkkoherrana.Lestadiolaisuuden pohjana oli pietistinen hurmoksellinen herätysliike Torniossa, nk. lukijalaisuus. Liikkeeseen kuuluivat voimakkaat liikutukset ja henkilökohtainen uskonkokemus sekä Raamatunlukeminen omaehtoisissa hartauskokoukseissa. " Ensimmäiset lestadiolaiset maallikkosaarnaajat toimivat Raittiusseuran asiamiehen roolissa, koska maallikkosaarnaajien toiminta oli lain mukaan rajoitettu. Saarnaajia tuli Kittilään Lainiovuomalta, Enontekiöltä, Muoniosta ja ensikosketus herätysliikkeeseen tapahtui Könkään kylässä Jokelassa. Lestadiolaisen herätysliikkeen voima Lapissa sai pontta "Lapin esikristillisestä uskomusmaailmasta, jossa  omakohtainen kokemus oli aina keskeistä. Kristinuskon asioita oli mahdollista tutkia omatoimisesti Raamattua lukien ja saarnaten. Laestadiuksen ajan Kaaresuvannossa kohtasivatkin otollisesti  perinteinen saamelainen uskomusmaailma, oraalla ollut kristillinen herätys ja henkilö, joka kykeni näkemään ja pukemaan sanoiksi ympäristönsä hengellisen tilan."

Herätysliikkeen toiminta herätti maallisten viranomaisten keskuudessa huolestuneisuutta, pelättiin sen  aiheuttavan levottomuuksia. Luterilainen kirkkokin väitti  saarnamiesten parjanneen kirkkoa ja vähätelleen jumalanpalveluksen merkitystä, se  piti hurmoksellisuutta lahkolaisuutena ja  jopa vaarallisena, vaikka rikollisuus väheni, ihmiset olivat raittiimpia ja osallistuivat hartaudenharjoituksiin maallikkosaarnaajien tilaisuuksissa.  Kirkolliset toimitukset ja sakramentit olivat edelleen seurakunnan hallussa, vaikka seuroissa puhuivat  herätysliikkeen saarnaajat. 

Kittiläläisiä  lestadiolaisia sananjulistajia olivat Hanhi-Pieti ( Pietari Hanhivaara), Pohjolan pietismin karismaattinen talonpoikaisjohtaja sekä toinen voimahahmo Paksu-Hanhi (Fredrik Paksuniemi), joka oli kiinnostunut myös maallisista, yhteiskunnallisista edistyshankkeista ja oli jopa valtiopäivämies. Alakyläläisiä saarnamiehiä olivat 1860-luvulla Olli Puljula sekä Tuomas Yliantti. Olli Puljula oli kipuillut pitkään synnintuskissaan ja kokenut voimakkaan herätyksen ajaessaan rankakuormaa metsästä. Kotipihalla oli hevonenkin unohtunut riisua valjaista, kun hän oli kiirehtinyt pirttiin ilmoittamaan suurta pelastussanomaa. Hän oli uuttera pyhäkoulunopettaja mutta myös ilmestysten ja kaukonäkyjen mies.  Pappismies  Aatu Laitinen luonnehti Olli Puljulaa: " ei ole yhtään opettavaista miestä Juhani Raattaman jälkeen niin suuresti ja yleisesti kristittyjen keskellä rakastettu. " Kittilästä tehtiin lestadiolaista herätystyötä myös muualle Suomeen, puhuttiin jopa Kittilän evankeliumista ja Lapin Akatemian kristillisyydestä.   Pietari Hanhivaaran ja Fredrik Paksuniemen valokuvat ovat nykyäänkin nähtävillä Kittilän seurakuntatalon seinällä.

Kittilästä tuli tärkeä näyttämö  ei pelkästään  Laestadiuksen opin säilymisessä herätysliikkeessä, mutta  myös liikkeen hajaantumisessa.  Opillinen hajaannus  alkoi nk. "Kolmen Kyynärän Jumalan" opista, jossa katsottiin, että Jumalan vaikutusvalta rajoittuu ainostaan seurakuntaan, avainten valta oli uskottu yksin Pyhän hengen saaneelle seurakunnalle. Juhani Raattaman johdolla  oli kuitenkin todettu, että "Jumalan vaikutuspiiri on mittaamaton meille". 1900-luvun alkuvuosina lestadiolaisuus alkoi hiipua Kittilässä ja Pietari Hanhivaarankin hengellisyydessä tapahtui jyrkkä muutos. Hän alkoi pitää luettua sanaa puhuttua merkittävämpänä. Seuratilaisuuksissa luettiin Raamatun sanaa, mutta sitä ei enää ryhdytty selittämään.Lestadiolaisuuden uusheräys  korosti paluuta pietismiin. Uudestisyntymisen kokemusta korostetiin,  vanhoillisten pitäessä  omaa seurakuntaa pelastuksen yhteisönä. 1911 lestadiolainen liike jakautui vanhollislestdiolaiseen ja uusheränneiden siipeen.

Ss. 276-279 Yhteiskunnan murros vaikutti kirkkoon 1900-luvun alussa: liikenneyhteydet paranivat, maallinen hallinto kehittyi, kansakoulujärjestelmä irtautui kirkon opetuksesta, palkkatyö yleistyi ja poliittiset aatteet levisivät. Suomalainen työväenliike radikalisoitui 1900-luvun alkuvuosina ja sosialismin luokkataistelun hengessä arvostelua kohdistettiin myös kirkkoon ja uskontoon. Uusi uskonnonvapauslaki tuli voimaan 1923. Sen mukaan jokaisella tuli olla uskonnon ja omantunnon vapaus ja oikeus myös  yksityiseen uskonnonharjoitukseen, jos se ei loukannut lakia tai hyviä tapoja. Uskonnonvapauslain astuttua voimaan, erosi Suomessa kirkosta 1920-luvulla 50 000 henkeä,  Kittilässä määrä oli suurempi kuin suhteelllisesti koko Suomessa, 265 henkeä. 1923 lähtien Kittilässä asui seurakuntaan kuulumattomia henkilöitä, jotka merkittiin väestörekisteriin.  Selittäviä tekjöitä kittiläläisten runsaaseen kirkostaeroamiseen olivat 1920-luvllla Kittilässä vallinnut poliittinen ilmapiiri sekä herätysliikkeet.  Lestadiolainen liike oli organisoitunut omaksi hengelliseksi suuntauksekseen jo 1914.  Myös Uusheräyksellä oli muodostunut oma organisaatio 1907. Uusheräyksen ryhmä hajaantui edelleen Kittilässä  1920-luvulla Aatu Heiskasen johdolla. Vanhoillisten suunnasta irtautui pikkuesikoisten ryhmä, joka perusti Rauhan Sana-nimisen lehden. 1937   syntyi Lestadiolainen Rauhanyhdistys.

 Ss.359-361. Uusheräyksen saarnaaja Aatu Heiskanen vaikutti erityisesti Kittilän eteläosissa kuten Alakylässä, Kaukosessa ja Kallossa, mutta myös  Kelontekemässä ja jonkinverran myös kirkonkylässä. Heiskanen liittyi 1921-1922  vapaakirkolliseen ryhmään, Skutnabbilaisuuteen ja erosi Evankelisluterilaisesta kirkosta, kuten myös  200 seuraajaansa. Saarnaamisen lisäksi Heiskanen suoritti uudelleenkastamisia Ounasjoessa, mikä herätti paikkakuntalaisten keskuudessa suurta ihmetystä.

 

Kirkkoneuvosto päätti 1927 evätä kirkosta eronneilta hautapaikan seurakunnan hautausmaalla. Uskonnolliset ristiriidat johtivat 1920-luvun loppupuolella pitkään oikeustaisteluun kirkosta eronneiden hautapaikasta. Alakylässä oli jo  1925 heiskaslaisten perustama  kirkosta eronneiden  hautausmaa, Marttakumpu.  1928 vihittiin osa hautausmaasta kirkolliseksi hautausmaaksi, ja alue erotetiin aidalla omaksi osastokseen. Hautausmaanjupakka heikensi heiskaslaisten ja työväenliikkeen välejä, sillä Marttakumpu olisi haluttu pitää yksityisenä hautausmaana. Vähitellen kittiläläinen uskonnollinen rauhatttomuus tasaantui. Osa heiskaslaisista kääntyi helluntailaisuuteen, osa palasi takaisin seurakunnan jäseniksi.

Kirkkoherra Auno luonnehti kittiläläisiä  1950-luvulla "tunneperäisiksi, joilla oli uskonnollisesti vahva herätyskristillinen perusta". Hän toivoi "äly ja  tahtoperäisen kristillisyyden juurtumista",  omien sanojensa mukaisesti sekalaisen seurakuntansa hengellisyydessä.

 Myös Alakylässä on historian valossa otettu kantaa hengelllisissä asioissa selkeästi ja tunteella, vaikkakin  laidasta laitaan. Alakyläläisiä ei  voine moittia kuten Laodikean seurakuntaa  Ilmestyskirjan 3:nnessa luvussa: "Oi, jospa olisit kylmä tai palava, mutta koska  olet penseä, olen minä oksentava sinut ulos suustani".